sunnuntai, 4. lokakuu 2009

Siirryimme bloggeriin!

Hejssan ihanat!

It's all about books siirtyin tänään bloggeriin. Siellä serkusten kirjaseikkailut siis jatkuvat! Uudessa blogissa on myös täällä olleita vanhoja postauksia, ettei lähdettäisi ihan tyhjän päältä.

Tervetuloa: http://sophiaskedel.blogspot.com/

- Sophia

sunnuntai, 27. syyskuu 2009

Nevewhere

Ihan alkuun muuta asiaa: blogin seuraaminen blogilistalla uudistui pienen sekaannuksen takia, niin että jos olette jossain vaiheessa ilmoittautuneet seuraajiksi, se ilmoittautuminen ei enää päde, vaan sinun on tehtävä se uudelleen. Linkin blogilistalle löydän oikeasta sivupalkista, se on siellä alimmaisena.

Sitten asiaan:

Neverwhere - Maanalainen Lontoo -nimestä voisi päätellä, että tämä kirja on jonkinlainen metrollakulkemisopas - varsinkin, kun kirjan sisäkansissa on Lontoon metrokartat. Todellisuudessa kyseessä on fantasiakirja. Vaikka suurin osa tapahtumista tapahtuukin maanalla, Alapuolisessa Lontoossa, ei metroilla liikuta paljonkaan. Ja silloin, kun liikutaan, ei metro ole tavallinen, eivätkä asemat tavallisia asemia. Esimerkiksi yksi pysähdyspaikka on British Museumin asema, eikä Richard voi olla huomauttamatta että sellaista asemaa ei ole olemassakaan.
 

Richard Mayhew on tavallinen nuori mies, joka elää tavallista elämää tavallisessa Lontoossa. Hänellä on hyvä työpaikka, hyviä kavereita sekä morsian. Kunnes.
Richard löytää kadulta verta vuotavan tytön, Doorin. Siitä alkavat hänen vaikeutensa ja elämä Alapuolisessa Lontoossa, viemärien ja rotille puhujien seurassa. Doorin perhe on tapettu, ja samaa kohtaloa hänelle suorittavat julmat Croup ja Vandemar.
Pelastettuaan Doorin kadulta Richard putoaa tavallisen maailman raoista pohjalle asti. Tämä tarkoittaa, ettei hän ole enää olemassa Yläpuolisessa eli "normaalissa" Lontoossa. Hänestä tulee Alapuolisen Lontoon asukki. Richard tahtoo luonnollisesti päästä pois Alhaalta - hän tahtoo elämänsä takaisin.

Jo kirjan alkusanat saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä: Vandemar syö koiranpentua hänen ja työparinsa Croupin katsellessa luostarin paloa ja juuri tekemäänsä joukkomurhaa. Näin ilmeisesti pidetään huoli siitä, että ensimmäisen luvun alkaessa kukaan ei voi kuvitella, että he ovat mukavia heppuja. Ja vaikka joku niin kuvittelisikin, tuo harhaluulo korjaantuu melko pian.

Päähenkilönä Richard Mayhew on heikko, lähes tyttömäinen pelkuri. Toisaalta tapahtumat, joita hän joutuu kokemaan, saattaisivat saada kenet tahansa muunkin ajattelemaan äitiä, mutta silti. Tapahtumien edetessä Richard kuitenkin kasvaa - sitä ei huomaa heti, mutta lopussa mainitaankin, miten vanha Richard olisi antanut periksi, mutta uusi Richard ei.

Richardin morsian taas Jessica ei vaikuta kovin rakastettavalta, vaikka hänet sellaiseksi kuvataankin. Richard kuitenkin pitää hänestä, vaikka Jessican kanssa hänen onkin koluttava kuoleman tylsiä museoita viikonloppuisin jalat rakoilla. Mutta miksi sitten Richard teki niin kuin teki? Miksi hän valitsi tuntemattoman, haavoittuneen tytön kadulta morsiamensa sanoessa: "Richard Oliver Mayhew. Sinä lasket tuon nuoren henkilön sylistäsi heti paikalla ja tulet tänne tai kihlauksemme on lopussa."?

Minua hieman häiritsi, kun kirjassa ei viitattu sanallakaan, miksi herrat Croup ja Vandemar, tai oikeammin heidän työnantajansa, jahtasi Dooria. Alusta saakka oli toki selvää, että he tahtoivat satuttaa Dooria - tappaa hänet hitaasti ja kivuliaasti. Syy noihin suunnitelmiin paljastuu kuitenkin vasta lopussa, eikä sen selitystä korosteta lainkaan.

Tykkään kirjoissa odottamattomista juonenkäänteistä, ja sellaisia riitti! Olohan on aina jotenkin petetty, kun hyvikset paljastuvatkin pahiksiksi, mutta se tuo vain lisää jännitystä.

Takakannessa lukee, että kirjasta on BBC:n tekemä sarja, ja että "siitä on tekeillä myös kokoillan elokuva". (Suomennos on vuodelta 1998 enkä minä ainakaan ole kuullut kummastakaan.) Jos elokuvassa noudatetaan/noudatettaisiin hyvinkin tarkasti juonta, se olisi varmasti K15 ellei jopa K18. Niin paljon oli kaiken maailman tappamisia, silvomisia, ristiinnaulitsemista ja muutakin väkivaltaa. Lisäksi minä, joka en ole koskaan oikein ollut sinut paljon veren näkemisen tai edes Holby Cityn sairaalan leikkausten kanssa, en tahtoisi nähdä sitä. Minulle riitti kuvailu!

Suosittelen kirjaa... ainakin SkedeLille! Myös muiden fantasiasta tykkäävien kannattaa lukea tämä. Neverwhere  ei ole mikään tavallinen Harry Potter -henkinen fantasiakirja - siinä ei siis ole lohikäärmeitä tai muutakaan sellaista. Tämäntyyppinen fantasia kolahti ainakin allekirjoittaneelle ihan yhtä hyvin kuin Harry Potter.

Tähtiä:

****/5

- Sophia

torstai, 24. syyskuu 2009

Jane Eyre

Huomasin tässä nyt viikon kuluessa, ettei aikaa olekaan yhtä paljon lukemiseen, kuin ennen. Outoa, vaikka harrastuksia on vähemmän, kuin viime vuonna... Noo, mutta turha kai selitellä, ehtii näinkin lukea ihan riittävästä(:

En edes muista, milloin minulla olisi mennyt näin kauan yhden kirjan lukemisessa! Yli kuukausi vierähti. Se ei tosin ollut mikään kahdeksas ihme, koska saatoin unohtaa Kotiopettajattaren romaanin viikoksikin, vaikka se oli kuinka hyvä. Kirja näyttää helpon ohuelta, joten 478 sivua yllättävät aika lailla. Niinpä tuli lähes koko ajan vilkuiltua sivuja - "monta sivua oon jo lukenut...", "monta on vielä jäljellä..." jne. Oli vain muutavia niin mukaansatempaavia kohtia, etten olisi vahtinut numeroita ollenkaan.

Odotin, että Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani olisi samaa sarjaa Austenin kirjojen kanssa - olen lukenut pari, mutta ne eivät minulla nappaa. Ennakkoluulot olivat tästäkin kirjasta sellaiset: en kuitenkaan ikinä jaksa lukea... No niin no, ensimmäisestä kappaleesta voitte päätellä, että se oli ainakin osittain totta. Mutta silti --- tämä oli jotenkin kiinnostavampi. Se herätti kiinnostuksen alusta asti, eikä henkilöitä tullut kerralla liikaa niin, että olisi mennyt ihan sekaisin. Teksti ei ollut pienintä mahdollista, joten sekin vauhditti lukemista.

Kirjan minäkertoja on Jane Eyre(...alunperin tämä on myös julkaistu päähenkilön nimellä), joka on lapsesta saakka hyvin surkea ja ruma lapsi(anteeksi vain, mutta itse en pystynyt kuvittelemaan häntä kovin rumana...!). Hän on orpo, eikä hänellä tiedettävästi ole muita sukulaisia, kuin ankara täti ja serkut, jotka ovat armollisesti ottaneet pienen Jane Eyren luokseen asumaan. Puoliksi Janen omasta tahdosta hänet lähetetään Lowoodin laitokseen - orpojen kouluun, jossa hän opiskelunsa jälkeen toimii myös opettajana. Sen jälkeen alkaa Janen ura kotiopettajattarena Thornfieldissä, missä hän opettaa pientä ranskatarta, Adelea. Hän kiintyy tyttöön, taloudenhoitaja Mrs. Fairfaxiin, sekä Thorfieldin isäntään, Mr. Rochesteriin...

Kuten takakansikin sanoo, Kotiopettajattaren romaani "on vaatimattoman, älykkään ja sisäisesti voimakkaan nuoren naisen ja hänen suuren rakkautensa tarina". Ja edelleen sitä selostusta matkiakseni, kirja ei pursua pelkästään imelää romantiikkaa(siitä pitää huolta myös maanpinnalla visusti pysyttelevä Jane omalta osaltaan), vaan päähenkilön päätä vaivaavat myös mm. Thornfieldin salaisuus, joka selviää katkeralla tavalla sekä Intian perintö. Totta kai mukaan mahtuu myös "traaginen elämänkohtalo" ja paljon muuta.

Vaikkei kirja siis kovin mukaansatempaava ollutkaan, tykkäsin siitä silti. Tietysti hyvän kirjan pitäisi olla sellainen, että sen lukemista ei halua lopettaa, ja kun lopettaa, on pakko aloittaa uudelleen. Sitä ei kyllä tapahtunut. Mutta suosittelen tätä silti kaikille Austenin kirjoihin tylsistyneille(enkä nyt sano, että ne ovat iankaikkisesti aamen tylsiä, se on vain oma mielipiteeni) - samankaltaisuuksia on, mutta yhtä hidastempoinen Jane Eyren elämäntarina ei ole.

Tähdet:

***/5

- Sophia

lauantai, 19. syyskuu 2009

Paahde

Nyt on aika herättää lukemiseni ja sen mukana blogi omalta osaltani henkiin! Vaikka kaikki aina puhuvat, että kesälomalla haalitaan jättimäinen pino kirjoja riippumaton viereen ja rentoudutaan, niin huomasin(ja varmaan tekin...), että en tosiaankaan ole mikään kesälukija. Nyt, kun koulu ja arki on jo hyvän aikaa ollut käynnissä, palailen takaisin lukuhommiin. Päätetty!!! (Osasyynä voi toki pitää myös tätä koulussa olevaa lukudiplomi-juttua... :D)

Tämä kirja ei missään vaiheessa näkynyt blogin sivupalkissa kirjana, jota luen - sen sijaan siinä on pian kuukauden ollut Kotiopettajattaren romaani, joka on edelleen työn alla. Se on kylläkin hyvä kirja, joten luultavasti/toivottavasti pian saatte lukea siitä!

Aiempi kokemukseni Louis Sacharin kirjoihin perustuu parin vuoden takaiseen Takapulpetin poikaan, joka ei ainakaan silloin minuun iskenyt. En luultavasti olisi avannut tätäkään, jollei sitä lukutunnilla olisi lyöty käteen. Ja näin ollen kiitokset kuuluvatkin äikän opelle! Paahde yllätti nimittäin iloisesti mukaansatempaavuudellaan. Kirja kertoo lihavasta pojasta, Stanley Yelnatsista, jolla on taipumuksena olla väärässä paikassa väärään aikaan. Syyllinen tähän on hänen kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisänsä, jonka vuoksi kirous on langennut kaikkien sukuun syntyneiden Stanleyden ja muidenkin Yelnatsien päälle.
Eräänä päivänä taivaasta putoavat lenkkarit. Nuo pahanhajuiset tossut eivät ole mitkä tahansa lenkkarit, vaan kuuluisan baseballpelaajan, Clyde Livingstonin, lenkkarit, jotka hän on lahjoittanut hyväntekeväisyyteen.

Kuulostaako hullulta?

Ehkä, mutta se ei ole syy olla lukematta tätä kirjaa! Lenkkarivarkaudesta tuomittu Stanley lähetetään Greenjärven leirille - sinne, minne muutkin pahat pojat. Leirillä pahat pojat kaivavat kuoppia polttavan kuumassa, kuivassa erämaassa, joka on kaikkea muuta, kuin partiotyttöjen leiri. Kun paha poika on kaivanut puolitoista vuotta kuoppia, hänestä tulee hyvä poika, se on leirin tarkoitus.

Todellako?

Stanleylle selviää, ettei kaikki ole niin yksinkertaista, kuin leirin pojille väitetään. Kaikkeen on syy, eikä sattumaa ole olemassakaan. On kohtalo.

Takakannessa lukee, että Paahde on "arvoituksellisen kiehtova palapeli, joka lukijan on ratkaistava itse". Se on osittain totta, mutta lopulta ei jää mitään ratkaistavaa. Kaikki on ilmiselvää, ja mikä ei ole, sen kirjailija kokee tarpeelliseksi kertoa viimeisessä luvussa.
Siitä huolimatta lukiessa saa pohtia melkein koko ajan. Minua ehkä hieman häiritsi, kun Stanley ei tiennyt sitä, minkä Greenjärven menneisyydestä kertovat luvut paljastivat lukijalle. Se ei kuitenkaan tee Paahteesta mitenkään vähemmän jännittävää.

Suosittelen Louis Sacharin Paahdetta kaikille jännityksestä ja arvoituksista pitäville. Huumoria se ei tarjoile, mutta mukana on pari koskettavaakin tarinaa.

Tähtiä tuikkimaan:

****/5

- Sophia(<- vaihdoin nimen Sofi-inasta Sophiaksi)

lauantai, 29. elokuu 2009

Päiväkirja

Aaargh, olen taas junnannut varmaan kuukauden samassa kirjassa, mutta minkäs teet. Vika voi olla( = on mitä todennäköisimmin) minussa, mutta jotenkin kaikki kirjat tuntuvat alussa tylsiltä eivätkä innosta lukemaan, ja vasta lopussa alkavat herättää kiinnostusta ja juuri kun on pakko lukea kokoajankokoajankokoajan... se loppuu. Sitten aloitan uuden kirjan, joka on yleisimmin hohhoijaa-laatua, kunnes viimeisillä sivuilla---

Asiaan!

Etukäteen Anne Frankin Päiväkirja vaikutti rankalta - sehän kertaa juutalaisvainoista ja kaikista niistä kauheuksista! Mutta voin paljastaa, ettei se ollut mitenkään traumaattinen kokemus; Anne kirjoittaa piileskelyajasta "Salaisessa siivessä". Mutta on senkin täytynyt olla kamalaa Frankin ja van Daanien perheille sekä Dusselille, jotka asuivat siellä - kaksi vuotta eristyksissä ulkomaailmasta, ei saa käydä ulkona, tavata ihmisiä, koko ajan on hyssyteltävä, ettei kukaan kuulisi, pidettävä verhot ja ikkunat kiinni, ettei kukaan näkisi... Onneksi piileskelijöillä oli luotettavia auttajia, jotka hoitivat heidän puolestaan asioita. 

Vaikka kirjan ideana juutalaisvainot, se keskittyy myös aika paljon nuoren tytön päiväkirjaan(jolla nimellä teos on myös tunnettu) ja hänen tunteisiinsa. Loppujen lopuksi Anne on vain tavallinen teinityttö, vaikka onkin juutalainen piileskelijä.

Anne aloittaa päiväkirjansa kesäkuussa 1942 saatuaan sen 13-vuotis syntymäpäivälahjaksi. Viimeisen merkinnän hän kirjoitti 1. elokuuta 1944. Kaksivuotisen päiväkirjanpidon aikana on kulunut muutama vihkoa, niin Anne antaa ymmärtää. Kukaan ei saanut lukea sitä hänen elinaikanaan, mutta saadessaan tietää, että sodanaikaisia päiväkirjoja kerätään myöhemmin, hänen kirjoitukselleen tulee uusi tarkoitus.
Ainakin minun mielestäni sota ei ole suinkaan ole pääroolissa kirjassa. Anne kertoo toki aina, mikä on tilanne, sekä puhuu peloistaan ja muusta. Suurimman osan vievät kuitenkin ihmissuhteet - riidat hänen äitinsä, van Daanien ja Dusselin kanssa sekän ihastuminen Peteriin. Jatkuvaa päänvaivaa Annelle tuottaa hänen suhteensa äitiinsä.

Anneen on helppo samaistua. Hän on vilpiltön arkipäiväisine murheineen - tytöt eivät ole muuttuneet juurikaan melkein seitsemässäkymmenessä vuodessa.

Juutalaisiin kohdistuneita kauheuksia pysähtyy pohtimaan oikeastaan vain alku- ja loppusanoissa. Toki Annekin suree läheistensä kohtaloa, jotka eivät ehtineet/onnistuneet piiloutumaan, mutta niille ajatuksille ei ole uhrattu montaakaan kirjettä. Niin tosiaan - Annen päiväkirjamerkinnät ovat kirjeitä Kittylle, hänen mielikuvitusystävälleen. Se saattaa kuulostaa lapselliselta tässä, mutta kun Anne esittää asian itse, se ei naurata - hänellä ei ole ketään muutakaan läheistä ystävää, jolle voisi kertoa kaiken.

Hiphei, mainitaanpa tässä Suomikin: "Suomi on tällä välin torjunut rauhantarjouksen, ja nyt neuvottelut on keskeytetty. Sitä he vielä varmasti saavat katua, senkin pölkkypäät!"

Tähtösiä:

****/5

Vaikka alussa valitinkin sitä, miten en alussa oikein innostu lukemisesta ja blaa blaa blaa, oli tämä silti hyvä. Alusta loppuun. Alussa ei vain ehkä tapahtunut niin paljon sotarintamalla, mikä olisi koukuttanut kirjaan kiinni, mutta hyvä se silti oli.
Suosittelen tätä kirjaa kaikille, etupäässä tytöille, koska sotakirjoista kiinnostuneille pojille se ei tarjoa mitään. Siitä huolimatta se kertoo koskettavaa tarinaa, joka tuntuu jäävän hiukan kesken. Mutta niinhän kaikki jäikin.

- Sofi-ina